Joskus tulee melkein lipsautettua pienten lasten vanhemmille tätimäinen kommentti siitä, miten nopeasti aika rientää ja lapset kasvavat. Vanhoja kuvia katsoessa tuntuu hämmentävästi tutulta ja samalla saavuttamattomalta. Yksityiskohdat eivät aivan täsmää. Sängyn reuna hohtaa valkoisena, kun se todellisuudessa on täynnä mustia käpälänjälkiä ja kaipaa kipeästi uutta maalia. Tyypit ovat tuon näköisiä, vaikka kaikki ovat jo koulutiellä tai vähintään matkalla esikoulutielle.
Sitä kuvitteli elävänsä arkea, mutta elikin taikaa. Sama koskee tietysti tätäkin hetkeä, jonka kuvittelen parhaillani aivan arkiseksi tiistaiaamuksi. Liikuntakamppeita etsitään, äiti istuu tietokoneella, lapset myöhästyvät kohta koulusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti