Täällä taas

Yhtenä päivänä viime viikolla sattui kaksi tapausta, jotka saivat minut muistamaan tämän unohdetun blogini ja lopulta palaamaan. Ystäväni Riikka tämän ensin tuli ottaneeksi esille, istuessamme aamupuurolla Karhupuistossa. Katsoimme vanhoja kuvia hellyttävistä pipopäistä ja Riikka esitti omalla peräänantamattomalla tyylillään, että kohta voisi olla aika jatkaa blogausta, ja nimenomaan tänne. Ei todellakaan, ajattelin. ”Sillä on hyvä nimi”, Riikka houkutteli. Häpesin sitä aina, ajattelin. 

Myöhemmin päivällä Yle Uutisten toimittaja jätti minulle viestin kun olin töissä. Hän oli tekemässä uutisiin juttua asumisesta, epäilemättä tiiviin kaupunkiasumisen näkökulmasta. Toimittajan yhteydenotto ei sinänsä yllättänyt, asumisestamme on tehty jo monta lehtijuttua sen jälkeen kun olimme vuosi sitten mukana hauskassa Urbaanit Asumismessut -asumistapahtumassa. Laitoin puhelimen pois, mietin ohimennen väsyneesti kaaosta kotonamme, omaa turvonnutta raskaana olevaa olemustani ja stressaavaa remonttiluparuljanssia joka pitäisi aloittaa asap. Haastattelu kotona samana päivänä tuntui… huonolta idealta. 

Illalla toimittajalta tuli viesti, että hän oli löytänyt toisen kalliolaisen perheen juttuunsa. Hyvä. Ajatelinkin, että kysymys olisi ilmiöstä, kun näitä juttuja kerran tehdään. Ei kai ilmiön koko laajuus voi olla se, että yksi perhe asuu kaksiossa Kalliossa? Myös aikaisemmissa lehtijutuissa esiintyminen on herättänyt itsessäni kysymyksiä. Meillä vierailleet toimittajat ja kuvaajat ovat olleet ihania tyyppejä ja tilanteet ovat olleet hauskoja. Asumisesta on aina mielenkiintoista keskustella ihmisten kanssa. En ole kuitenkaan ole tunnistanut jutuista itseäni ja elämääni. Mitä se asuminen oikeastaan on? Haastatteluissa on keskitytty esimerkiksi siihen, missä säilytämme tavaroitamme. Missä milloinkin, usein sohvalla ja lattioilla. Jälkeenpäin ihmettelin, miten olisin kuvannut elämääni nuorelle lapsettomalle toimittajalle sillä tavalla, että olisin saanut oman ääneni kuuluviin? Tottakai joudumme elämään opetellen ottamaan toinen toisemme huomioon, mutta minusta se ei ole huono juttu. Eivätkö kaikki joudu?

Blogin kävijälaskurista näkyy, että vaikka en ole itse käynyt täällä aikoihin, laskuri on kuitenkin raksuttanut tasaiseen tahtiin. Kävijät eivät varmaan ole samoja kuin silloin aikanaan, me emme enää kulje lastemme kanssa samalla tavalla, lapsemme ovat alkaneet kulkea itsekseen. Ehkä tänne on löytänyt ihmisiä, jotka ovat tulleet sittemmin vanhemmiksi? Tajusin kuitenkin, että tämä on se paikka, missä oma ääneni kuuluu. Valokuvistani hahmottuu toivottavasti se, mitä minusta elämä ja asuminen on. Jotakin muuta, kuin tavaraa tavaraa tavaraa ja tavaroiden säilyttämistä. Välillä kaaosta, mutta olkoon. Kohta jään äitiyslomalle vielä kerran ja aloitamme toivottavasti (luvat) kaksiomme remontoinnin kolmioksi (miten normalilta se kuulostaakaan, ihanan tavalliselta) yhdistämällä naapuriasunnon ja tämän. Kun asuminen ja eläminen kerran kiinnostaa, niin palataan aiheeseen. Okei sitten Riikka. I´m back.