maanantai 28. maaliskuuta 2011

Talot Kallion




Samuli tuli Helsinkiin opiskelemaan vuonna 2001 ja vuokrasi asunnon tästä keltaisesta kaunottaresta. Asunto oli katutasossa, tuo tuossa jonka ikkunalla ihmiset odottavat bussia, ja kooltaan parikymmentä neliömetriä. Minusta kämppä oli ihana ja mitä tilavin. Huonekorkeus oli yli kolme metriä ja pienen keittiösyvennyksen päällä oli makuuparvi. Keittiösyvennyksen vieressä oli ruokapöytä ja huoneen kalustukseksi riitti sohva ja televisio. Säilytystilaa ei ollut mutta ei ollut tavaroitakaan. Minulla oli silloin vielä opiskelija-asunto toisessa kaupungissa. Olisin halunnut ostaa keltaisentalon asunnon meille omaksi, olin niin rakastunut sen huimaan korkeuteen, isoon ikkunaan ja parveen. Haaveksin aina, että jos siitä keskeltä olohuoneen seinää olisi auennut ovi vielä yhteen makuuhuoneeseen, niin sinne olisi mahtunut kokonainen perhe. Nykyään tämä huvittaa minua ja sanon vaan, että haaveillessa kannattaa pitää mielessä että haaveet voivat toteutua.


Vuonna 2003 Samuli päätti ostaa asunnon ja muutti nykyiselle kotikadullemme. Asunto oli 35-neliöinen yksiö harmaassa talossa, joka oli rakennettu 30-luvulla. Itse muutin Helsinkiin lukuvuoden loputtua keväällä 2004, juuri ennen Rikun syntymää. Muistellessani kotiamme harmaassa talossa mieleeni tulevat valoisat ja raukeat aamupäivät kahdestaan vauvan kanssa. Asunnossa oli ällistyttävän hiljaista vaikka olimme keskellä kaupunkia, välillä maan alta kantautui vain hiljaa asemalle saapuvan metron jarrutus ja kiihdytys. Putkiremonttivuoden asuin Rikun kanssa vanhempieni luona. Opiskelin, tein töitä ja odotin Johannesta äitini hoitaessa Rikua.

Johanneksen syntymän jälkeen asunto alkoi jäädä pikku hiljaa pieneksi. Ei muuten, mutta Riku nukkui keittiössä taitettavassa hetekassa, joka korjattiin päiväksi pois, ja vauva nukkui meidän sängyssä, koska asuntoon ei mahtunut pinnasänkyä. Muutaman kuukauden kuluttua olisin halunnut mielelläni siirtää vauvan jo omaan sänkyynsä. Olimme juuri sopineet asuvamme ahtaissa oloissa kuitenkin vielä yhden vuoden, koska ajattelimme että seuraava asunto olisi pakko etsiä jostain muualta eikä kumpikaan halunnut muuttaa pois. Silloin huomasin sattumalta ilmoituksen edullisesta yksiöstä vastapäisessä talossa. Asunto oli isompi... ja siihenkin oli tulossa putkiremontti.


Muutimme nykyiseen kotiimme loppiaisena 2008. Putkiremontin vihdoin alkaessa omalla kohdallamme syksyllä 2010 vanhempien nurkkiin muuttaminen ei enää käynyt. Paitsi että meillä oli jo kolme lasta, meillä oli myös elämä täällä: työt, esikoulu, harrastukset ja ystäviä. Päätimme vuokrata asunnon ja stressaava asunnonmetsästys sai onnellisen lopun ennen kuin ehti alkaakaan, kun eräs tuttu samasta korttelista muutti juuri oikeaan aikaan toiseen kaupunkiin. Näin saimme asua hetken myös vihreässä talossa.


Silloin tällöin poikkean kadulta asuntonäyttöihin vain kurkatakseni talojen rappukäytäviä ja koteja. Ne ovat useimmiten pieniä yksiöitä ja kaksioita, kaikki viehättäviä omalla tavallaan, samankaltaisia mutta aivan erilaisia. Parasta on löytää yksilö, jota ei ole liikaa vuosikymmenten saatossa remontoitu. Että vaikka olisikin, niin ei kuitenkaan aivan hengiltä. Tiivis asuntokanta luo kaupunginosalle sen omaleimaisuuden; monissa asunnoissa asuu monenlaista porukkaa. Enenevässä määrin myös meitä perheellisiä, jotka emme haluakaan muuttaa pois. Paikallisten vanhempien kanssa tavanomainen puheenaihe onkin naapurit. Ja kuka niistä olisi halukas myymään asuntonsa laajentamishaluiselle klaanille seinän takana.

P.s. valokuvista sen verran, että koklasin Gimpiä ja laitoin vähän lisää väriä. Sen kyllä huomaa? Harmi, että en säilyttänyt valokuvien alkuperäisiä versioita...

3 kommenttia:

  1. Hei Reippaat! Hauskaa katsella blogia, terkut Lintuvaarasta!

    VastaaPoista
  2. Heip Eeva!
    Riikka: voin kuvitella, että jaat rakkauteni näitä taloja kohtaan.

    VastaaPoista